Takaisin pääsivulle / Tillbaka till huvudsidan

25.3.2002

Suomen Kuvalehti 10 / 8.3.2002:

Dosentit hyviä asiantuntijoita

Heino Nyyssönen tarttui päivystävään dosenttiin (SK 8/2002).  Toisin kuin hän uskoo, käsite ei ole uusi vaan jo vuosikymmeniä käytetty. Ja hyvin käypä.

Dosentteja on Suomessa ollut lähes 300 vuotta, ja se on SK:n gallupin mukaan melko arvostettu virka. Meitä on tuhansia, pelkästään Turun kolmessa yliopistossakin yhteensä jo tuhat.

Dosentin virka on mielenkiintoinen korkeasti koulutettu virka, koska siitä ei saa kuukausipalkkaa eikä viran nimittäjällä ole mitään velvollisuutta tarjota mahdollisuutta hoitaa virkaa. Turun yliopisto on nyt onneksi perustamassa päätoimisia tutkimukseen ja opetukseen keskittyviä dosentin virkoja, jotka sijoittuvat professorin ja lehtorin virkojen väliin.

Erityisosaamisellaan dosentit, joista suuri osa saa leipänsä yliopistojen ulkopuolelta, voivat myös toimia myönteisenä linkkinä akateemisen maailman ja ympäröivän yhteiskunnan välillä. Tutkitusta tiedosta kannattaa aina kertoa. Päivystävät dosentit ovat halpoja mutta hyödyllisiä
lausuntoautomaatteja.

Jaakko Rusama
Turun yliopistojen dosenttiyhdistyksen puheenjohtaja

_________________________________________________________________

18.5.2000

Ymmärryksen äärirajoilla dosentit taisteluun pimeyden voimia vastaan!

Matti Kamppinen, dosentti

Mitä jokaisen koiranomistajan tulisi tietää?

Koiranomistajat tietävät, että joidenkin asioiden suhteen heidän lemmikkinsä ovat aivan pihalla. Vaikka kuinka selittää koiralle Giuseppe Verdin oopperamusiikin hienouksia, ei se ymmärrä. Ainoa merkittävä seuraus on, että ystävät ja naapurit alkavat ihmetellä koiranomistajan ymmärrystä. Koirat kuuluvat monen muun eläinlajin kanssa siihen porukkaan, jotka ovat kognitiivisesti suljettuja. Näillä eläimillä on biologisia rajoitteita sen suhteen, mitä ne voivat tietää. Ihmisen on puolestaan ajateltu olevan kognitiivisesti avoin, eli ihmisen kohdalla aivot ja muu biologinen perusta eivät aseta reunaehtoja sille, mitä asioita voidaan tietää. Voimme ymmärtää sienirihmastojen kasvua, eläinlaumojen liikkeitä, painovoiman ja massan yhteyden, ja musiikin autuaan vaikutuksen.

Rumat ihmiset

Osa meistä ihmisistä ei toki kaikkea tätä ymmärrä, ja joskus yliopistolla opettaessa tulee mieleen kysymys, onko vuosikurssille päätynyt sittenkään kovin edustavaa otosta kognitiivisesti avoimista ihmislajin edustajista. Ei kuitenkaan ole syytä aivan vallattomasti huolestua, sillä uskoisin pääsykokeen karsivan muut eläinlajit heti kättelyssä, ja ainakin vielä 1980-luvulla Turun yliopiston psykologian soveltuvuuskokeen huhuttiin karsivan pois myös kommunistit, homot ja rumat naiset. Itse en päässyt edes soveltuvuuskokeeseen, joten jäivät nuokin mahdolliset totuudet omasta itsestä löytämättä, vaan jo pääsykokeena ollut monivalintatehtävä karsi minut pois. Monivalintatehtävä, jossa ollaan joko täysin samaa mieltä tai jonkin verran samaa mieltä, ei suosi reflektiivis-pohdiskelevia tyyppejä. Sillä tarkkaan ottaen jokaisesta väitelauseesta, kun sitä oikein tutkaillaan ja kontekstualisoidaan, voi rehellisyyden nimissä sanoa vain sen, että se on osapuilleen totta. Yksikään kriittinen tieteellinen realisti, jollaisiksi meidät sitten yliopistossa, erityisesti filosofian kursseilla kasvatetaan, ei voi täydestä sydämestä sanoa että jokin faktuaalinen väitelause pitäisi varmasti paikkansa, nyt ja iankaikkisesti. Monivalintatehtävä suosiikin valokuvamuistilla varustettuja kilttejä kopiokoneita, jotka jo lukiossa osasivat kertoa, mitä kirjoissa kerrotaan. Hyvällä muistilla ja sinnikkyydellä pärjää opinnoissakin aika pitkälle, mutta viimeistään graduvaiheessa oman tieteellisen ajattelun pitää toimia. Gradun on syytäkin olla perinteinen iso G, jota opiskelijat ajattelevat kauhulla ja kunnioituksella, ja josta jotkut opiskelijat eivät selviä. Mikäs sen parempaa! Tieteellisesti kunnianhimoinen gradu on korkeakoulututkinnon kannalta mitä mainioin laatusertifikaatti. Gradua ei ole syytä vesittää ja madaltaa sellaiseksi, että sen voi ryhmätyönä tai jonain produktiona suorittaa, vaan sen on syytä tulevaisuudessakin olla se haaste, jonka eteen opiskelija joutuu yksinään, ja josta selviäminen vaatii aivan erityistä henkistä ponnistusta. Yliopistothan ovat henkisen ponnistelun eli korkeamman hengenviljeljyn tukikohtia moista ei harrasteta missään muualla. Pro gradu on kuin Volter Kilven romaani: ei jokaiselle eikä edes joka toiselle.Vaatimattomampia opinnäytteitä saa tehdä kanditutkintoa varten, puhumattakaan niistä kymmenistä ja kymmenistä muista opinahjoista, joista saa muita kuin korkeakoulututkintoja.

Kognitiiviset artefaktit

Ihmisen erityislaatua on paitsi kognitiivinen avoimuus, myös kognitiivisten artefaktien käyttö. Ihminen on tosi hyvä sijoittamaan intelligenssiä erilaisiin rakentamiinsa vempaimiin kuten laskutikkuihin, savitauluihin, aikatauluihin ja tietokoneisiin. Informaatioyhteiskunnassa tämä ihmisen ominaislaatu pääsee uusiin ulottuvuuksiin, kun tietoverkot ja muut strukturoituneet mediat tarjoavat kiinnitysalustoja merkitysjärjestelmille. Osalle ihmisistä tämä näyttää tarkoittavan sitä, ettei tarvitse varsinaisesti ajatella tai opiskella ensinkään, kunhan vain muistaa ottaa oikeat tekniset apuvälineet mukaan.

Moderni informaatioteknologia on digitaalista, ja kuulemma tulevaisuus on sitten läpeensä digitaalinen. Kun tulevaisuuden odotetaan olevan jonkinlainen, niin nykyhetkessä tuolla odotusarvolla on huikeat mitat. Samalla tavalla kuin pörssissä noteerattujen tietoteknologiayhtiöiden arvo perustuu suurelta osin niihin odotuksiin, joita tuohon alaan kohdistuu, myös digitaalisuuden puolesta puhujat saavat lisäarvoa tulevaisuuden odotuksista. Nykyään melkein mikä tahansa, mikä on digitaalista, on sellaisenaan hyvää, ja analogisten kapistusten korvaaminen digitaalisilla saa avokätisesti varoja.

Analogisten artefaktien kuten taulujen tai kirjojen digitointiin saa helpommin määrärahoja kuin uusien kirjojen tekemiseen. Digitaalista opetusteknologiaa on niin ikään monissa oppilaitoksissa enemmän kuin opettajia. Tämä siitä huolimatta että opiskelijat eivät opi ilman varsinaisia lihallisia opettajia.

Scientific American (July 1999, s. 25) siteeraa IHEPin (Institute for

Higher Education Policy) raporttia "What's the difference?" jonka keskeinen

teesi on, ettei modernien opetusteknologioiden tehokkuudesta ole näyttöä.

Virtuaalikampuksilla oppimien on osittain virtuaalista, ei todellista, "and

this move to cyber learning could be really stupid." Modernit monimuoto-opetuksen teknologiat ovat kasvatus- ja insinööritieteiden tarpeita silmälläpitäen tehtyjä -- kokeiluissa kärsivät sekä opiskelijat että veronmaksajat. Joskus tulee mieleen, että kasvatustieteen painavimpana saavutuksena on ja pysyy lastenmusiikkiyhtye Fröbelin Palikat.

Korporeaalinen opettaja, siis sellainen joka kädestä pitäen näyttää miten oppimisen polulla edetään, on tarpeen paitsi silloin, kun halutaan että joku oppii, niin erityisesti silloin, kun halutaan että joku oppii hyvin. Lihalliset, läsnäolevat yliopisto-opettajat ovat ylellisyyttä, joihin Suomella pitäisi olla varaa. Digitointihuumassa tämä näyttää unohtuneen.

Digitointi- ja teknologiahuuma on tunnusomaista sille murroskaudelle, jota paraikaa elämme. Teknologia, erityisesti informaatio- ja kommunikaatioteknologia näyttää olevan vastaus lähes kaikkiin ongelmiin - kansalaisten ja yliopistojen mukauttaminen tämän teollisuudenalan tarpeisiin on ilmiö, jolle varmaankin lastenlapsemme nauravat yhtä makeasti kuin me nykyään nauramme toisen maailmansodan jälkeisille Fordin autotehtaiden tai General Electricsin lampputehtaiden ihmisroboteille. Kunhan teknologiahuumasta selvitään, niin perinteiset lihalliset ja älylliset ilot eli dosentit tulevat olemaan se varsinainen huippuyksikön tuntomerkki, ei niinkään se miten ahkerasti yksikössä käytetään uusimpia ohjelmia tai koneita.

Suunnittelu

Digitoinnin ohella toinen aktiviteetti, jolle Suomessa saa rahoitusta, on suunnittelu. Melkein minkä tahansa suunnitteluun löytyy resursseja, ainakin yliopistomaailmassa. Ja tämähän sopii, sillä mitä tahansa voidaan jo määritelmänkin mukaan suunnitella. Digitaalisiin oppimisympäristöihin ja suunnittelijoihin satsaaminen on tyypillistä lyhyen aikavälin investointia. Molemmissa rahoille saadaan vastinetta, sillä tietotekniikan lisääminen yleensä aina onnistuu, ja myös suunnittelussa on perin hankalaa mennä metsään. Suunnittelu onnistuu yleensä ainakin siinä, että se on suunnittelua, aktiviteettia. Nämä investoinnit vaativat kaikilta osapuolilta vähemmän kuin varsinainen opetus ja tutkimus, joissa onnistumista voidaan arvioida perinteisillä, vuosisatoja vanhoilla kriteereillä. Kaikkihan me tiedämme, että Suomen tiede hyötyisi paljon enemmän uusien opetus- ja tutkimusvirkojen perustamisesta kuin ainaisesta suunnittelusta ja muusta puuhastelusta. Universumin kalusteluettelossakin opintojen suunnittelu sijoittuu jonnekin kokoomusnuorten ja alkueläinten alapuolelle.

Uutuuden viehätys

Mutta suunnittelu kuuluu digitoinnin ohella uusiin asioihin. Uutuuden viehätyksellä täytyy olla perusta ihmisen kehityshistoriassa. Esi-isämme innostuivat uuden banaanin nähdessään, puhumattakaan kun tarjoutui tilaisuus vaihtaa vanha hirvipaisti uuteen. Mutta esi-isämme ymmärsivät myös sen, ettei kaikkea tarvitse vaihtaa. Metsästyskeinot, syötävien kasvien valikoima ja jälkeläisten tekeminen olivat elämänalueita, joissa ei kannattanut kokeilla liian radikaaleja uudistuksia. Perinteet ovat meille ihmisille samaa kuin biologiset rajoitteet koirille ja muille eläimille. Ne ohjaavat ajattelua ja pääsääntöisesti pitävät huolen siitä, ettei ymmärryksemme singahda täysin rajattomille alueille. Siellä missä ajattelulla ei ole rajoja, siellä ei ole ajattelua ensinkään. Kuten oppinut ja paljon maailmaa nähnyt vanhempi kolleega murahti löydettyään eksoottisia yrttejä kalakeitostaan: "Kalakeitto on jo keksitty."

Dosenttina oleminen velvoittaa

Se mikä pätee kalakeittoon, pätee pro gradu -tutkielmiin, lisensiaattitöihin, väitöskirjoihin ja mitä suurimmassa määrin dosentteihin. Näille kaikille on jo olemassa hyvät perinteiset kriteerit, jotka eivät kaipaa muuttamista. Kasvatustieteen yksi suurimpia kirouksia on ajatus, että opinnäytteiden ja akateemisten positioiden kriteerejä voidaan muuttaa tilanteiden mukaisesti hieman samaan tapaan kuin kännyköiden muotoilua tai julkista liikennettä. Eikös kasvatustieteen yksi suuntautumisvaihtoehto olekin "koulutuksen suunnittelu ja hallinto." Toki hyvän tieteellisen tutkielman kriteerejä voidaan muuttaa siinä mielessä, että ihmiset voivat keskenään sopia siitä, mitä tieteellisesti varteenotettavassa tutkielmassa pitäisi olla. Voihan olla, että tulevaisuudessa vain niitä tutkielmia, jotka liittyvät genetiikkaan tai astrofysiikkaan, pidetään tieteellisesti varteenotettavina.

On totta, että tieteellisen esittämisen muodot ja tieteellinen varteenotettavuus on vaihdellut vuosatojen kuluessa, mutta kyllä tieteellisen ajattelun kova ydin on säilynyt samana. Tätä kriteeristöä ei sovi muuttaa jos jumala olisi olemassa, niin tiede olisi keino ymmärtää jumalan sanaa, logosta.

Dosentit ovat akateemisen maailman kruununjalokiviä. Dosentin pätevyysvaatimuksena on ollut perinteisesti tieteellinen tuotanto, joka vastaa vähintään kahta väitöskirjaa. Professorien ohella he edustavat akateemisen maailman älyllisesti raskasta sarjaa. Erotukseksi professoreista dosentit eivät pääsääntöisesti vielä kärsi luonnevaurioista ja megalomaniasta, koska heillä ei ole samanlaista päätösvaltaa kuin professoreilla. Älyllinen nöyryys, yleinen inhimillisyys ja huimasti pienempi palkka erottavat dosentit professoreista. Tosin on ihmeteltävä, kuinka nopeasti aikaisemmin niin mukava dosentti muuttuu sietämättömän itsekeskeiseksi professoriksi, joka varsinkin pienemmissä laitoksissa voi julistaa: "Oppiaine olen minä!" ja mikä hulluinta, laittaa oman väitöskirjansa approbatur-kurssin tenttivaatimuksiin. Tämä niin sanottu D:stä Isoksi P:ksi transformaatio näyttäisi kuuluvan universumin perusvakioihin. Monta hyvää dosenttia on menetetty tälle luonnonvoimalle.

Dosentit ovat monelle laitokselle se ikkuna suureen ja vapaaseen maailmaan, josta uusin tutkimustieto tulee korkeatasoiseen muotoon pakattuna. Ja edullisesti. Yksi luentotunti on enimmillään noin viisisataa markkaa. Korkeatasoisen luentotunnin valmistelu vaatii hyvinkin kuudesta kymmeneen tuntia intensiivistä puurtamista, joten heikoimmillaan tuntitaksa on alle viisikymppiä. Vastoin yleistä ennakkokäsitystä, hyvää tavaraa voi saada halvalla. Osa yliopistoista koittaa tätä hintaa vielä alentaa maksamalla vain eläinvaunukuljetuksen mukaiset matkakulut.

Entä pitäisikö ketä tahansa yliopisto-opettajaa kutsua dosentiksi? Ei hemmetissä, vaan säilyttäkäämme akateemisten nimikkeiden kirjo ja erottelukyky. Nimikkeet ovat muotouneet osana kansallisia traditioita, ja niin kauan kun ei ole olemassa järkevää eurooppalaista tai kansainvälistä kriteeristöä, pitäkäämme kiinni siitä mitä meillä on. Yhdysvallat mainitaan usein esimerkkinä maasta, jossa kaikki opettajat ovat professoreita ja kaikki opinahjot ovat yliopistoja. Miamista löytyy muun muassa Burger King University, joka kouluttaa esimiehiä hampurilaisravintoloihin. Ammattikorkeakoulujen ilmaantuminen Suomen koulutusmaisemaan on askel tähän suuntaan, jossa erot eri opinahjojen välillä hämärtyvät. Ammattikorkeakoulut ovat toki ikuisuuden näkökulmasta hyvä asia, koska mitä useampi suomalainen saa korkeaa opetusta, sitä parempi. On mukavaa asua maassa, jossa ihmisten kognitiivinen avoimuus on strukturoitunut sivistyksen suuntaan. Vielä on epäselvää, miten ammattikorkekoulut mahtavat onnistua sivistystehtävässään. Mutta nykyinen varainjako, jossa ammattikorkeakoulut syövät varsinaisten yliopistojen resursseja, on yhtä hölmöä kuin jos vaihtaisi sveitsiläisen automaattikellon ja kellosepänliikkeen digitaalinäyttöiseen muovikelloon. Oppinut kolleegamme, dosentti Pertti Lindfors, väitti aikoinaan että Opetusministeriössä on aivan erityinen kasvatustieteen maistereiden osajoukko, niinsanotut dynamiittityhmät, jotka ovat niin tyhmiä, että heitä ymmärtämään pyrkiessämme oma ymmärryksemme joutuu äärirajoille, jossa Järjen Valo himmenee ja Pimeys on kanssamme. En tiedä kuinka oikeassa dosentti Lindfors on, mutta taatusti dosenteilla on erityisasema taistelussa pimeyden voimia vastaan.

   **************************************

Matti Kamppinen on uskontotieteen lehtori Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksella ja kognitiotieteen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa. Tällä hetkellä hän on lehtorin työstä virkavapaalla ja toimii tutkimusjohtajana Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun kauppakorkeakoulussa.

Turun yliopistojen dosenttiyhdistys nimitti Matti Kamppisen vuoden 2000 dosentiksi. Kirjoitus on tarkoitettu dosenttien hengennostatukseen, eikä kenenkään pitäisi siitä loukkaantua. Osa väitteistä on retorisia, osa vertauskuvallisia, ja osa epätosia. Lukija ratkaiskoon mikä on mitäkin.

Takaisin pääsivulle / Tillbaka till huvudsidan