Opiskelijaliike tarvitsee uuden suunnan TYY:n hallituksen puheenjohtaja Lasse Miettisen mukaan ylioppilasliikkeen taistelu kesyyntyi hallinnoinniksi. ”Uusi suunta voisi löytyä uskaliaasta konservatismista”, Miettinen pohtii.   Ylioppilaskuntaliike kärsii vuonna 2002 onnistumisen sietämättömästä keveydestä. Menneiden vuosikymmenien aikana Suomeen luotiin – kenties opis­ke­lijaliikkeen ansiosta, kenties siitä huolimatta – hyvä koulutusjärjestelmä: puutteineenkin sangen kattava, tasa-arvoinen ja laadukas. Läpi 70-luvun opiskelijaliike kävi taisteluja: tutkinnonuudistustais­telua, hallinnonuudistustaistelua, opintotukitaistelua. Kyse oli uusien järjestelmien luomisesta, oikeudesta osallistua meitä koskevaan päätöksentekoon, koulutussisältöjen uu­del­leen­muok­kauksesta, taloudellisesta mahdollisuudesta opiskella vanhempien va­ralli­suustasosta riippumatta. Taistelu kesyyntyi Miten kävi? Järjestelmät pystytettiin ja vakiinnutettiin – ei kenties aina opiskelijoiden toivomassa muodossa, mutta luotiin silti. Meidän ei ole tarvinnut vuosikymmeniin vaatia oikeutta osallistua yliopiston päätöksentekoon. Taistelusta on tullut hallintoa, uusien järjestelmien luomisesta osallistumista olemassaolevien järjestelmien puitteissa. Kesyä, eikö? Kyllä, ja siinä on omat vaaransa. Osaammeko enää toimia kabinettien ulkopuolella? Onko meillä uskallusta käyttää joukkovoimaa? Opiskelijaliikkeen onnistumisen myötä siltä on suunta hukkunut. Suuren tehtävän paino, maailman muuttamisen raskas taakka on korvautunut sietämättömällä keveyden tilalla. Mitä seuraavaksi? Uskalias konsevatismi Mielestäni suunta voisi löytyä us­kaliaasta konservatismista. Se tarkoittaa sitä, että opiskelijaliike ei ole valmis suin päin hyppäämään mukaan jokaiseen kor­kea­kou­lu­jär­jestelmän uudistukseen, josta sanotaan ulkoapäin, että tämä on hyvä – että ”kansainvälinen paine” tai ”markkinoiden vaatimukset” tai ”kansallinen kilpailukyky” yksinkertaisesti vaatii meitä menemään sokeasti perässä sinne, mihin kulloi­nenkin trendi osoittaa. ”Jos ylioppilaskuntaliike ei olisi monta kertaa ja päättäväisesti viimeisen kymmenenkin vuoden aikana sanonut ei, meillä olisi Suomessa lukukausimaksut ja rajoitettu opiskeluaika.” Tarvitaan älyllistä rohkeutta olla tarpeen vaatiessa konservatiivi. Meidän on uskallettava sanoa päättäväisesti EI, kun on kysymys sen hyvän purkamisesta, mitä suomalaisessa järjestelmässä on saavutettu. Uskalias konservatismi haastaa kertakäyttö- ja kulutus­kult­tuu­riim­me pe­siytyneen huuhaa-us­ko­muksen, jonka mukaan kaikki uusi on automaattisesti tavoiteltavaa. Ein sanomisesta saa helposti ikävän leiman otsaan. Tosiasia kuitenkin on, että jos ylioppilaskuntaliike ei olisi riittävän monta kertaa ja riittävän päättäväisesti – viimeisen kymmenenkin vuoden aikana – sanonut ei, meillä olisi Suomessa lukukausimaksut ja rajoitettu opiskeluaika. Se ei ole vähäinen asia useimille meistä, sekä tällä hetkellä opiskeleville että tuleville. Ja koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Radikaali sana: sivistys Yksi tärkeimmistä epä­muo­dik­kaista käsitteistä, mihin minusta kannattaisi tarttua, on sivistysyliopisto. Toisin sanoen: yliopisto, jossa on mahdollisuus ja aikaa ajatella. Sen perustehtävänä on kriittiseen ja analyyttiseen ajatteluun kasvattaminen; päätuotteena sivistys ”in­no­vaa­tioiden” sijaan; parhaan tutkimuksen kriteerinä uuden, haastavan tieteellisen tiedon tuottaminen eikä taloudellinen voitto. Varsinainen epä­sovin­naisten, konservatiivisten ajatusten ruu­titynnyri! Ei ole vaikea havaita, että tällainen konservatismi on tavattoman radikaali asenne. Se on kieltäytymistä pe­laamasta vallitsevien ”totuuksien” ehdoilla, oman älyllisen tilan ottamista. Yliopistoväki näyttää olevan tehostettu, kilpailutettu ja mää­rä­aikaistettu niin tiukille, että sen keskuudessa vallitsee tietynlainen alistuminen: tul­koot mitä tulee, me emme jaksa enää vastustaa. Tällaisessa tilanteessa energinen, konservatismistaan ylpeä opiskelijaliike voisi olla se sytyke, jolla sivistysyliopiston soihtu saadaan taas syttymään. Sitä odotellessa: onnea ylioppilaskunnalle, vielä kerran! Lasse Miettinen kirjoittaja on TYY:n hallituksen puheenjohtaja 2001 ja 2002   Se pitäisi keksiä Ylioppilaskuntauralla tulee vastaan kaikenlaista. Tavattoman hienojen hetkien ohella tulee tilanteita, jolloin sydämessä sattuu. Yksi sellainen on, kun oma jäsen julistaa vakaumuksen rintaäänellä ylioppilaskunnan tarpeettomaksi. Ylioppilaskuntatyön tärkein pointti on, että kukaan muu ei sitä tee. Se koskee kaikkia TYY:n 12 000 opiskelijaa yhtäläisesti. Kääntöpuoli on, että harva kokee sen koskevan juuri minua erityisesti. Ylioppilaskunnan toiminnassa kiinnostavaa on tajuta, että se on usein tulevien jäsenten ja tulevien vuosien edunvalvontaa. Haluammeko täällä olevan riittävästi opiskelija-asuntoja tulevaisuudessa? Kunnollinen oma terveydenhuolto? Laadukas opetus, hyvä yliopistolaitos? Jos katsomme, että opiskelijoilla on sanottavaa näihin asioihin, pitää varmaankin olla jokin taho, joka voi opiskelijoiden nimissä niihin tarttua. Mikä muu se olisi kuin ylioppilaskunta? Tai toisin päin sanottuna: jos ylioppilaskuntaa ei olisi, se pitäisi keksiä. Lasse Miettinen