Hiljaa rakkaudesta        Uki ja Topi olivat luokan kovimmat pojat. He haistattelivat kaikille ja kiusasivat pienempiään, mutta useimmiten he kiusasivat Rakea, joka oli läski. Eräänä päivänä Uki ja Topi päättivät piestä Raken oikein kunnolla koulupäivän jälkeen. Koulu sijaitsi mäen päällä, joten Uki ja Topi päättivät odotella Rakea mäen puolivälissä. Eikä aikaakaan kun Rake puuskutti jumppatunnilta bussipysäkkiä kohti. Uki ja Topi virnuilivat nähdessään hänet, sillä tänään kurmootettaisiin pötsykkää oikein isän kädestä. Rake lähestyi ja sällit asettuivat vieretysten kadulle. Mutta voi: Rake kompastui juuri ennen poikia ja vyöryi kiusaajiensa yli sillä seurauksella, että Usko ja Toivo – kuten heidän ristimänimensä kuuluivat – kaatuivat mukana ja kaikkien kallot murtuivat. Sillä suurin heistä oli Rake. Olipa kerran valtakunta, jossa asui prinssi. Prinssillä oli prinsessa, ja he elelivät melko onnellisesti yhdessä. Prinssillä sattui olemaan eriskummallinen tapa huutaa usein “Susi, susi”. Ja kun prinssi niin huusi, pitihän syystä ottaa selvää. Useimmiten huuto oli kuitenkin turha, ja ajan myötä kansalaiset tottuivat prinssinsä idioottimaiseen huuteluun. Sattuipa kerran niin, että prinssi tuli kotiin sopimattomaan aikaan ja löysi seitsemän patjan päältä prinsessan ja valtakunnan päämiehen verho­amattomina. “Susie, Susie”, karjui prinssi onnettomana prinsessaansa. Kruununperillisen raakuttua sydämensä rikki kansa päätti lopulta ottaa selvää huudon syystä. Makuukamari täyttyi hiljalleen kansalaisista, jotka jäivät mykistyneinä tuijottamaan edessään aukenevaa näkyä. “Ei, ei, ei, kyllä heillä on vaatteet päällään; kuinka hieno kangas tuo onkaan…” supisivat kansalaiset keisarin vaatteista. Äkkiä väkijoukon seasta kuului kirkas lapsen ääni: “Ja vitu niillä mitään on päällä! Nehä vitu tekee sitä!” Lapsi vietiin kiireen vilkkaa torille, missä hänen verkkokalvonsa puhkaistiin. Tallille oli tullut uusi hevonen, jonka nimi oli Mansikki. Se oli erityisen uljaan näköinen ja kaikki halusivat sen hoitohevosekseen. Mansikki oli kuitenkin oikukas eikä se antanut kenen tahansa lähestyä itseään. Suurinta osaa tallilla kävijöistä se inhosi ja aina kun mahdollista, se näykkäisi olkapäästä tai muualta liian lähelle tulleita uteliaita. Lopulta kukaan ei enää uskaltanut tulla Mansikin lähellekään. Hevosta ei kuitenkaan raaskittu lopettaakaan, sillä se oli ilmeisestä luonneviastaan huolimatta hyvin ainutlaatuinen eläin. Niinpä Mansikkia alettiin kartella. Se ilmoitti aina kaurojen tarpeesta vikuroimalla ja potkimalla karsinan seinää, muutoin se jätettiin omaan rauhaansa. Eräänä päivänä tallille saapui kalpea, laiha tyttö, joka kulki hiljaa seinän viertä ja katseli ujosti hevosia. Joku ystävällinen tyttö varoitti Mansikista, jota ei paranisi lähestyä. Kalpea tyttö ei kuitenkaan uskonut, vaan alkoi käydä katsomassa Mansikkia joka päivä. Aikaa myöten tyttö voitti Mansikin luottamuksen ja hevonen antoi tytön käydä vapaasti luonaan. Se ei ollut kuitenkaan päässyt vanhasta tavastaan, ja erään kerran tytön ollessa karsinassa Mansikki alkoi nälkäisenä potkiskelemaan laitoja. “Rakkaudestakin se hevonen potkii”, lohdutti pastori turhaan pienen tytön omaisia.