Hiljaa
rakkaudesta
Uki
ja Topi olivat luokan kovimmat pojat. He haistattelivat kaikille ja
kiusasivat pienempiään, mutta useimmiten he kiusasivat Rakea, joka oli läski.
Eräänä päivänä
Uki ja Topi päättivät piestä Raken oikein kunnolla koulupäivän jälkeen.
Koulu sijaitsi mäen päällä, joten Uki ja Topi päättivät odotella
Rakea mäen puolivälissä. Eikä aikaakaan kun Rake puuskutti
jumppatunnilta bussipysäkkiä kohti. Uki ja Topi virnuilivat nähdessään
hänet, sillä tänään kurmootettaisiin pötsykkää oikein isän kädestä.
Rake lähestyi ja sällit
asettuivat vieretysten kadulle. Mutta voi: Rake kompastui juuri ennen
poikia ja vyöryi kiusaajiensa yli sillä seurauksella, että Usko ja
Toivo – kuten heidän ristimänimensä kuuluivat – kaatuivat mukana ja
kaikkien kallot murtuivat. Sillä suurin heistä oli Rake.
Olipa
kerran valtakunta, jossa asui prinssi. Prinssillä oli prinsessa, ja he
elelivät melko onnellisesti yhdessä.
Prinssillä sattui
olemaan eriskummallinen tapa huutaa usein “Susi, susi”. Ja kun prinssi
niin huusi, pitihän syystä ottaa selvää. Useimmiten huuto oli
kuitenkin turha, ja ajan myötä kansalaiset tottuivat prinssinsä
idioottimaiseen huuteluun.
Sattuipa kerran niin,
että prinssi tuli kotiin sopimattomaan aikaan ja löysi seitsemän patjan
päältä prinsessan ja valtakunnan päämiehen verhoamattomina.
“Susie, Susie”, karjui prinssi onnettomana prinsessaansa.
Kruununperillisen raakuttua sydämensä rikki kansa päätti lopulta ottaa
selvää huudon syystä. Makuukamari täyttyi hiljalleen kansalaisista,
jotka jäivät mykistyneinä tuijottamaan edessään aukenevaa näkyä.
“Ei, ei, ei, kyllä heillä on vaatteet päällään; kuinka hieno
kangas tuo onkaan…” supisivat kansalaiset keisarin vaatteista. Äkkiä
väkijoukon seasta kuului kirkas lapsen ääni: “Ja vitu niillä mitään
on päällä! Nehä vitu tekee sitä!”
Lapsi vietiin
kiireen vilkkaa torille, missä hänen verkkokalvonsa puhkaistiin.
Tallille
oli tullut uusi hevonen, jonka nimi oli Mansikki. Se oli erityisen uljaan
näköinen ja kaikki halusivat sen hoitohevosekseen.
Mansikki oli
kuitenkin oikukas eikä se antanut kenen tahansa lähestyä itseään.
Suurinta osaa tallilla kävijöistä se inhosi ja aina kun mahdollista, se
näykkäisi olkapäästä tai muualta liian lähelle tulleita uteliaita.
Lopulta kukaan ei enää
uskaltanut tulla Mansikin lähellekään. Hevosta ei kuitenkaan raaskittu
lopettaakaan, sillä se oli ilmeisestä luonneviastaan huolimatta hyvin
ainutlaatuinen eläin. Niinpä Mansikkia alettiin kartella. Se ilmoitti
aina kaurojen tarpeesta vikuroimalla ja potkimalla karsinan seinää,
muutoin se jätettiin omaan rauhaansa.
Eräänä päivänä
tallille saapui kalpea, laiha tyttö, joka kulki hiljaa seinän viertä ja
katseli ujosti hevosia. Joku ystävällinen tyttö varoitti Mansikista,
jota ei paranisi lähestyä. Kalpea tyttö ei kuitenkaan uskonut, vaan
alkoi käydä katsomassa Mansikkia joka päivä.
Aikaa myöten tyttö voitti Mansikin luottamuksen ja
hevonen antoi tytön käydä vapaasti luonaan. Se ei ollut kuitenkaan päässyt
vanhasta tavastaan, ja erään kerran tytön ollessa karsinassa Mansikki
alkoi nälkäisenä potkiskelemaan laitoja. “Rakkaudestakin se hevonen
potkii”, lohdutti pastori turhaan pienen tytön omaisia.