Harmaita
tahroja sulkumerkkien välissä
On hämmästyttävää, että islantilaisen Sigur Rosin
edellinen levy löi läpi USA:ssa. Soljuvan lämmin Agaetis Byrjun –albumi
toi bändille arvostetun Mercury Prizen. Ilmeisesti Radioheadin
kokeellisemmat levyt Kid A ja Amnesiac ovat ohjanneet
amerikkalaisten kuuntelutottumuksia uusille vesille. Pelkillä symbolisilla
sulkumerkeillä nimetyllä ( ) -levyllä Sigur Ros pakenee popmaailmaa.
Se on edellistä tuotosta vaikeampi ja kasvottomampi.
Albumi on nauhoitettu
Reykjavikissa studioksi muutetussa uima-altaassa. Voin kuvitella, että bändi
on ajatellut olevansa veden alla sessioiden aikaan. Levy aaltoilee edes
takaisin hiljaisista suvantovaiheista jyllääviin myrskykohtiin. Biisejä ei
ole nimetty, joten levyä kuuntelee helposti usean minuutin vellovana musiikkimassana.
Kannet kuultavat läpinäkyvinä,
niissä on ainoastaan harmaita tahroja vihjaamassa sisällöstä. Sulkumerkkien
välissä ei tunnu olevan aluksi mitään tavoiteltavaa.
Läpinäkyvyys kuultaa
musiikissakin. Melodiat ovat yksinkertaisia jopa joikaavia.
Laulaja-kitaristi Jon
Thor Birgisson osoittautuu taitavaksi tunnelmien vaihtelijaksi. Hänen
äänensä mukautuu matalalle laulettavaan melankoliaan mutta myös korkeaääniseen,
kuoropoikamaiseen viattomuuteen. Seitsemännellä raidalla hän yltyy
paatoksellisiin vihantunteisiin.
( )
on livemäinen bändilevy. Orri Pall Dyrasonin kumpuileva rummutus pitää
kasassa korkeissa ja pitkissä äänissä seikkailevia koskettimia, kitaroita
ja vokaaleita. Taustalla kuullaan erilaisia vinkuääniä ja loopilla pyöriviä
hälyjä, mutta ne vain täydentävät bändin aaltoilevaa soittoa.
74-minuuttinen levy päättyy
orgasmiin. Kahdeksannen biisin uhmahenki tarttuu kuulijaan ja vakuuttaa täydellisyydellään.
Tämä ei ole tekotaiteellista. Tämä on rehellistä ja koskettavaa.
3.
Tero Kartastenpä
(1 = Välttävät
tiedot, 2 = Hyvät tiedot, 3 = Erinomaiset tiedot)
