|
|
Minne menet, ylioppilaskunta? Osa 2 Ylioppilaskunnalla on ongelma. Se ei tiedä, mitä se tekisi. Se on oikein hyvä siinä mitä se tekee: ammattimaisessa
osallistumisessa olemassaolevien järjestelmien (opintotuki, terveydenhuolto,
korkeakoulutus) hallinnoimiseen, pienten askelten asiantuntevassa, hienosäätöisessä
edunvalvonnassa. Kovin monia ei vain kiinnosta. Onko ylioppilaskuntapolitiikka epäonnistunut? Ei niinkään.
Kyse on ennemminkin siitä, että itse politiikan kenttä on muuttunut. Ilmiö on tuttu yhteiskunnasta laajemmaltikin. Politiikasta
on kadonnut politiikka. Jäljelle jäävät
juoksevien asioiden hoito ja yleinen vieraantuminen. Väistämätöntä? Ei suinkaan. Nuorten yhteiskunnallinen
aktiivisuus on nousussa, kaikilla mittareilla tällä hetkellä. Kysymys on vain
siitä, pääsevätkö ylioppilaskunnat osallisiksi tästä, vai jäävätkö näivettymään
vanhan politiikan sivuraiteelle yhä laskevan äänestysprosentin kanssa. Kysymys voidaan muotoilla myös näin: osaavatko
ylioppilaskunnat tarttua uuden poliittisuuden haasteeseen? Mitä tämä voisi tarkoittaa? Ensinnäkin,
ylioppilaskunnalla on oltava jotain sanottavaa niissä asioissa, jotka uutta
poliittisuutta kantavat. Tällaisia ovat esimerkiksi eettiset, tasa-arvo- ja suvaitsevaisuuskysymykset,
sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kestävä kehitys. Toiseksi, ylioppilaskunnalla on oltava kyky ja valmius
uudenlaiseen politiikan tekoon. Se tarkoittaa verkostoitumista erilaisten järjestöjen
kanssa ja uusien toimintatapojen hakemista perinteisen toimikunta- ja kulissivaikuttamisen
rinnalle. Monia pelottaa ajatus, että ylioppilaskunta sanoisi tai
tekisi jotain räväkkää. Ei kuitenkaan kannata hallinnoida itseään
hengiltä. Politiikan hallinnollistumisen myötä ylioppilaskunnat ovat liukuneet vaarallisen lähelle establishmenttia, osaksi
valtaapitävää järjestelmää. Jotkut eivät näe tässä mitään vaaraa. He katsovat, että
vasta olemalla sisällä suurten ikäluokkien maailmassa voidaan saavuttaa
jotain. Samalla he unohtavat, että sillä hetkellä kun meistä tulee osa tuota
maailmaa, olemme linnoittautuneet osaksi sitä maailmaa, jota meidän pitäisi
muuttaa. Samalla ylioppilaskunta menettää tilaisuutensa löytää
taas paikkansa välineenä jollekin itseään suuremmalle: oman sukupolvemme
yhteiskunnalisille unelmille. Aktiivinen sukupolvi menee ohi, jos siihen ei
tartu. Jos ylioppilaskunta ei uskalla hakea jotain uutta, näin myös käy. Lasse
Miettinen | Pääkirjoitus Viikon jutut Tyy Levyt Elokuvat ja televisio Kolumni Pakinallinen Tyl 16v-sitten Lyhyet |