TURUN  YLIOPPILASLEHTI

[ Koti ] [ Mediakortti ] [ Yhteystiedot ] [ Palaute ] [ Tilauslomake ]

Minne menet, ylioppilaskunta? Osa 2

Ylioppilaskunnalla on ongelma.

Se ei tiedä, mitä se tekisi.

Se on oikein hyvä siinä mitä se tekee: ammattimaisessa osallistumisessa olemassaolevien järjestelmien (opintotuki, terveydenhuolto, korkeakoulutus) hallinnoimiseen, pienten askelten asiantuntevassa, hienosäätöisessä edunvalvonnassa.

Kovin monia ei vain kiinnosta.

Onko ylioppilaskuntapolitiikka epäonnistunut? Ei niinkään. Kyse on ennemminkin siitä, että itse politiikan kenttä on muuttunut.

Ilmiö on tuttu yhteiskunnasta laajemmaltikin. Politiikasta on kadonnut politiikka. Jäljelle jäävät  juoksevien asioiden hoito ja yleinen vieraantuminen.

Väistämätöntä? Ei suinkaan. Nuorten yhteiskunnallinen aktiivisuus on nousussa, kaikilla mittareilla tällä hetkellä. Kysymys on vain siitä, pääsevätkö ylioppilaskunnat osallisiksi tästä, vai jäävätkö näivettymään vanhan politiikan sivuraiteelle yhä laskevan äänestysprosentin kanssa.

Kysymys voidaan muotoilla myös näin: osaavatko ylioppilaskunnat tarttua uuden poliittisuuden haasteeseen?

Mitä tämä voisi tarkoittaa? Ensinnäkin, ylioppilaskunnalla on oltava jotain sanottavaa niissä asioissa, jotka uutta poliittisuutta kantavat. Tällaisia ovat esimerkiksi eettiset, tasa-arvo- ja su­vait­sevaisuuskysymykset, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kestävä kehitys.

Toiseksi, ylioppilaskunnalla on oltava kyky ja valmius uudenlaiseen politiikan tekoon. Se tarkoittaa verkos­toitumista erilaisten järjestöjen kanssa ja uusien toimintatapojen hakemista perinteisen toimikunta- ja kulissivai­kuttamisen rinnalle.

Monia pelottaa ajatus, että ylioppilaskunta sanoisi tai tekisi jotain rä­väkkää. Ei kuitenkaan kannata hal­lin­noida itseään hengiltä. Politiikan hal­lin­nollistumisen myötä ylioppilaskunnat ovat liukuneet vaarallisen lähelle esta­blishmenttia, osaksi valtaapitävää järjestelmää.

Jotkut eivät näe tässä mitään vaaraa. He katsovat, että vasta olemalla sisällä suurten ikäluokkien maailmassa voidaan saavuttaa jotain. Samalla he unohtavat, että sillä hetkellä kun meistä tulee osa tuota maailmaa, olemme linnoittautuneet osaksi sitä maailmaa, jota meidän pitäisi muuttaa.

Samalla ylioppilaskunta menettää tilaisuutensa löytää taas paikkansa välineenä jollekin itseään suuremmalle: oman sukupolvemme yhteiskunnalisille unelmille. Aktiivinen sukupolvi menee ohi, jos siihen ei tartu. Jos ylioppilaskunta ei uskalla hakea jotain uutta, näin myös käy.

Lasse Miettinen
Kirjoittaja on Tyy:n hallituksen puheenjohtaja