TURUN  YLIOPPILASLEHTI

[ Koti ] [ Mediakortti ] [ Yhteystiedot ] [ Palaute ] [ Tilauslomake ]

Päätoimittajalta

Professorin ohjeet harhateillä

“

Esko Aholla menee huonosti.” “Ai, onko sen gradu löytynyt?”

Jotenkin noin kirjoitti viikko sitten Helsingin Sanomain pakinoitsija Toinen mies. Gradut ovat viime aikoina herättäneet paljon keskustelua. Ehkä vähän liikaakin: graduja valmistuu vuosittain ties kuinka monta ja jos yksi niistä on laiskuuttaan tai tyhmyyttään jäänyt vähän vilpilliseksi, niin se tuskin kertoo mitään koko yliopistolaitoksen tasosta.

Keskustelu on kuitenkin hyväksi, koska se tuo esille yleistä kiinnostavampia mielipiteitä. Matti Wiberg, valtio-opin viransijainen professori, kirjoitti viime lauantain Hesarissa Vieraskynä-kirjoituksen, jossa hän kommentoi Professoriliiton joulun alla valmistuneita eettisiä ohjeita.

Professoriliitto oli todennut, että professorin tulisi kohdella opiskelijoita tasa-arvoisesti ja antaa parasta mahdollista opetusta ja ohjausta. Wiberg: “Professorin on suunnattava voimansa pikemminkin opiskelijain parhaimmistoon kuin ‘kehnostoon’. Tieteen edistyksen (…) kannalta on parempi, että professori auttaa lahjakkaita enemmän kuin lahjattomia.”

Olisi kiinnostava kuulla, onko Wibergilla jokin taikakalu, jolla hän mittaa, onko joku opiskelija lahjakas. Tarkoittaako Wiberg kenties sosiaalisesti lahjakasta opiskelijaa? Professorien suosioon on kyllä helppo päästä. Vai tarkoittaako Wiberg urheilussa lahjakasta?

Tosissaan: millä kriteereillä Wiberg erottaa toisistaan lahjakkaat ja “kehnot”? Ja mitä hän tekee niille, jotka eivät ole kumpaakaan, sellaisille normaaleille cum lauden opiskelijoille? Nostelee hartioitaan? “Valitan, ei ole aikaa.”

Olisiko mahdollista ajatella, että lahjakkuutta voi opettaa? Cum lauden gradun voi ohjauksella nostaa magna cum lauden graduksi. Tätä kai on opettaminen: olemassaolevien edellytysten parantaminen ja rohkaisu niiden parempaan käyttöönottoon.

Ongelmahan on tietysti se, josta Wiberg ei kirjoituksessaan puhu: yliopistojen resursseista. Ne ovat liian pienet, jotta ihannetilaan päästäisiin, jotta kaikki – niin lahjakkaat kuin lahjattomat – saisivat ansaitsemaansa opetusta.

Juri Nummelin

Avustajalta:

Missä vaiheessa kritiikki latistuu pelkäksi pakkomielteiseksi marinaksi? Silloin, kun sen kohde käy toteen? Kun poru digi-televisiosta on jo jokapäiväistä tv- ja talouspalstojen tsehovia, sama on nyt toistumassa euron kohdalla joka palstalla. Naureskellaan ja kohautetaan olaa, mutta eikö kukaan muka innostu siitä tosissaan? Onko jokaisen sisimmässä muka niin syvä euroepäily, ettei uusia rahoja hypistellessään tunne edes pientä ylevyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Euron tuonutta politiikkaa voi edelleen kritisoida, mutta samalla tiettyjen arkielämän  konventioiden uudistaminen voi myös piristää elämää. Sosiaalisella tasolla raha on vain  rahaa, ja sillä, miltä se näyttää ja tuntuu, on aina oma esteettinen voimansa.

Jukka Kangasjärvi