TURUN  YLIOPPILASLEHTI

[ Koti ] [ Mediakortti ] [ Yhteystiedot ] [ Palaute ] [ Tilauslomake ]

Vielä viimeiset sanat Joulusta

Tunnen itseni väsyneeksi aattona, kuumeiseksi Joulupäivänä, marttyyriksi Tapanina – näin se menee: sivarin kolmen päivän jouluvapaa sairaana, oksennuksen ja kuumeisen hien kastelemana porvoolaisten sukulaisten sänkyjen pohjilla. Naapurihuoneessa isovanhempien tutulle, joulupukille lauletaan ja tanssitaan, kinkun haju rasvaa ilman. Serkkulapset ihastelevat actionmaneja ja tonyhawkeja, tädinmies yllättyy sukista ja blackhorseista. Joku on ojentanut seinää lanttu­laa­tikolla, toinen suuttunut pilsneripullosta joulupöydässä, isovanhemmat muistelevat lapsuudestaan miestä, jonka hevonen oli tyhmä kuin saapas: traditiot jatkuvat. Herätän pahennusta kuumeisena poikkeuksena, joka kieltäytyy kinkusta ja televisioidusta, kotikaupungista lähetetystä joulurauhaan liittyvästä varoituksesta.

Kun joulukolumnit panostavat vuosi vuodelta kaupallisuuden pohtimiseen ja joulun etiikkaan tekstin välistä erottuu – usein tahattomasti – perhejouluun kuulumaton sana, kehitys. Juuri actionmanit ja tonyhawkit ovat uusia brandeja, eurokolikoita voi ostaa joululahjaksi ja Jari Tervonkin uusi kirja ehti ennen Joulua markkinoille. Super Mario Bros, Joni Skiftesvik tai He-Manit ovat sananmukaisesti menneiden talvien lumia. Markkinavoimien on luotava jatkuvasti uutta. Silti se mukautuu kitkattomasti perinteiseen suomalaiseen Jouluun. Joulu on perinteisten arvojen kuten uskonnon ja isänmaallisuuden sekä taloudellisten intressien kovin symbioosi. Tätä parivaljakkoa ei uskalla häiritä globalisaatiokritiikki, ei ateistien liike, ei edes ääri-islamilainen kansannousu. Mikään ei muutu, vaikka kaikki muuttuukin.

Maijakin sai lahjan, ja toisenkin vielä – yllätys on suuri. Kun Kaisalle upotetaan puurolautaselle salaa manteli ja pukki tulee taksilla, lahjoja lukuun ottamatta mikään ei ole muuttunut. Puolessa miljoonassa muussakin pikkuporvarillisessa sukujuhlassa perinteet kertautuvat. Joulu on pysähtymisen aikaa, paluuta menneeseen – ei ehkä niinkään parintuhannen vuoden takaiseen, vaan viime vuosien jouluihin, Dickensin menneiden vuosien haamun kuviin. Kliseisesti olen tämän joulun sivullinen, Mersault lumiaavikolla, oksenteleva ja iloton.

Kotona Stefanoksenpäivänä juon jaffaa ja juhlin seuraavan joulun kaukaista kangastusta. Avaan avovaimoni kanssa viimeiset sukulaisten pakkopa­ketit. Naomi Klein on yhtä odotettu vieras kuin Tommy Tabermann: uutta ja vanhaa. Perinteisen Joulun ja kaupallisen Joulun liittoon tarvitaan vielä jotain sinistä ja jotain lainattua. Ehkä ensi vuonna nekin.

Ville Hytönen
Kirjoittaja on turkulainen kustantaja