Burleski
klassikko valaanmetsästyksestä
Herman
Melville: Moby Dick. Suom. Antero Tiusanen. Otava. 847 s.
Kirjat,
jotka heti ilmestymisensä jälkeen tunnustetaan klassikoiksi, eivät
yleensä sellaisia loppujen
lopuksi
ole. Herman Melvillen suurteos, valkoisen jättivalaan pyytämisestä
kertova Moby Dick (1851) oli aikalaisilleen tyrmistys ja Melville
ajautui masennuksen partaalle eikä julkaissut enää juuri muuta. Ennen
tunnetuinta teostaan Melville oli kohtalaisen suosittu meri- ja
kauhukirjailija.
Moby Dick kuitenkin
löydettiin uudelleen 1930-luvulla, jolloin sitä alettiin pitää
modernistisen kirjallisuuden esikuvana. 2000-luvun alussa romaania voikin
pitää postmodernistisen kirjallisuuden esikuvana. Oikeista klassikoista
on moneksi.
Melvillen kirja onkin todellinen
romaanin voimanponnistus. Se ammentaa aineksensa monesta lähteestä: siinä
on aikansa tieteellistä selvitystä (johon ei kannata enää luottaa),
vereviä toimintakohtauksia, jumalallista paatosta, absurdia ja groteskia
huumoria, jopa suoranaista burleskia, kun päähenkilö Ismael puristelee
onnesta hytkyen valaan spermaa. Melville käyttää melkein postmoderniin
tapaan mahdollisimman erilaisia lajityyppejä. Kirjaa ei pysty koko ajan
lukemaan vetävänä seikkailuromaanina - lyhyitä lukuja kannattaa lukea
nautiskellen. Salaperäiseksi jäävän kertojan neuroottisuus ja moniäänisyys
voi hämmentää isoina annoksina.
Antero Tiusasen uusi käännös on
erinomainen ja korvaa hyvin Seppo Virtasen 50-luvun käännöksen. Martti
Anhavan saatesanat ovat hyvät, mutta missään ei mainita kirjan alkuperäistä
ilmestymisvuotta. Jos copyright-ilmoitukseen on luottamista, Moby Dick on
vain neljä vuotta vanha.
Juri
Nummelin
Mustaa
huumoria unkarilaisittain
István
Örkeny: Minuuttinovelleja. Suom. Juhani Huotari. Atena. 216 s.
Unkarinjuutalainen
István Örkeny (1912 -1979) ehti kokea niin kuningaskunnan ajan, toisen
maailmansodan, stalinismin kauden kuin sitä seuranneen väljemmän
sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen. Kaikissa näissä oli omat
omituisuutensa, joita Örkeny ruotii Minuuttinovelleissaan.
Novellit ovat vahvasti
yhteiskunnallisia. Örkeny suomii yhteiskuntaa, joka väittää ajavansa
ihmisen parasta, mutta jossa ihminen kuitenkin on vain kirjanpidollinen
yksikkö.
Sodan raakuus on paljaana esillä,
eikä absurdi huumorikaan sitä pehmennä. Läheskään kaikki
Minuuttinovellit eivät ole sellaisia helppoja haukkapaloja, joiksi Örkeny
ne on kirjoittanut.
Örkeny pohtii myös unkarilaisuuden
olemusta. Minuuttinovelleissa se tarkoittaa juroutta ja jääräpäisyyttä,
positiivisessa mielessä myös sinnikkyyttä ja selviytymiskykyä.
Suomennokseen valikoitu
tekstikokoelma on jokseenkin epätasainen. Absurdi on vaikea tyylilaji,
joka menettää usein teränsä tekstin venyessä. Niin käy muutamissa
palasissa, jotka ohittavat minuutin mitan. Toiset ovat riemastuttavia
oivaltavuudessaan ja vihjailevassa tiiviydessään.
Novellit on kirjoitettu 1950-1970
–luvuilla. Tiedot kirjoitusajankohdasta on harmillisesti piilotettu alun
sisällysluetteloon, vaikka luonteva paikka tällaiselle kontekstitiedolle
olisi novellin loppu.
Elina
Teerijoki
1900-luvun
seksuaalisuuden historia
Mary
V. Dearborn: Henry Miller – maailman onnellisin mies. Suom. Jaana
Iso-Markku. Otava. 431 s.
Henry
Milleristä on muotoutunut eräänlainen boheemitaiteilijan prototyyppi,
jonka ohjelmanjulistus kiteytyy Kravun kääntöpiiren alkusivulla:
“Minulla ei ole rahaa, ei resursseja, ei toiveita. Minä olen maailman
onnellisin ihminen. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, minä ajattelin
olevani taiteilija. Enää minä en ajattele, minä olen. Kaikki mikä oli
kirjallisuutta on karissut minusta.”
Tuosta sitaatista on myös Mary V.
Dearborn napannut Henry Miller-elämäkerran alaotsikon: maailman
onnellisin mies. Teoksen olettaa antavan paljon, onhan kirjoittaja
kirjallisuustieteilijä, jolloin hänen luulisi paneutuvan aiheeseensa
analyyttisesti ja argumentatiivisesti.
Dearbornin tekemää työtä ei voi
moittia. Hänen suurin ideansa tuntuu kuitenkin olevan, että tähän
saakka Millerin elämästä on puhuttu kärjistävien myyttien kautta, ja
hän haluaa elämäkerrallaan tasapainottaa tuota kuvaa.
Millerin tekstin omalaatuisuus ei pääse
teoksessa julki, mutta se olisikin kovin vaikeaa tällaisessa elämäkerta-teoksessa.
Mielenkiintoista sen sijaan on lukea Dearbornin kirjaa esimerkiksi
1900-luvun seksuaalisuuden historiana, jonka aiheet levittäytyvät
psykoanalyysista huoriin ja feminismistä Millerin maskuliinisiin ja
homoseksuaalisiin fantasioihin.
60-luvun lopulta alkaen
feministiliike kiinnitti huomionsa muun muassa Millerin sortavaan
tyranniaan, jonka mukaan hän ei nähnyt naiset kuin vittuina. Mutta
Miller ei päässyt samalle aaltopituudelle syytösten kanssa, vaan
vastasi niihin aina ehkä hiukan naiivisti. Dearbornin sanoin: “Aina kun
aihe nousi esiin, hän vakuutti, että hän rakasti naisia ja että
ongelma oli pikemminkin siinä, että liian monet ihmiset rakastelivat
ilman että rakastivat.”
Jussi
Parikka
