Elämysten turhuudesta

Uusi vuosi alkaa lupaavasti. Juuri kun oli jotenkuten selvitty viime vuoden järkyttävistä nuorten tekemistä tapoista ja murhista, imatralaisen Eveliina Lappalaisen surmaajaksi epäilty poika pidätettiin.

On vaikeaa, melkein mahdotonta kuvitella, mitä pyörii epäillyn koulupojan vanhempien päässä. Oma lapsi on tappanut jonkun, ilmeisesti täysin kylmäverisesti. Miten tällaisen ajatuksen kanssa elää? Eroista, läheisten kuolemista, oman lapsenkin, ja monista muista kriiseistä selviää suurin osa ihmisistä, mutta miten kukaan tulee toimeen sen ajatuksen kanssa, että oma lapsi, jota on rakkaudella kasvattanut ja pitänyt yhtenä tärkeimmistä ihmisistä maailmassa, on riistänyt toiselta hengen?

Olen itse pienen tytön isä. Kun tieto siitä, että Eveliinan surmaajaksi epäilty on nuori poika, tiistai-iltana tuli julkisuuteen, minut valtasi ahdistus, joka oli suurempi kuin WTC-iskujen aikainen. Suurempi, koska se oli henki­lökohtaisempi. Ja koska se oli asia, jolle ei voi keksiä mitään selitystä.

WTC-iskut sentään pystyi ymmärtämään kansainvälisen politiikan ja talouden kautta, mutta nuoren pojan tekemää nuoren tytön surmaa on vaikea pitää edes minään hätähuutona minkään puolesta.

Mutta kaipa summittainen surma jostain aina kertoo. Välinpitämättömyydestä, ajan yleisestä kylmyydestä, ihmisen luontaisesta pahuudesta? Jälkimmäiseen en usko, muut selitykset ovat vähän epämääräisiä.

Tiistai-iltana televisiosta tullut dokumentti pornotähti Annabelle Chongista näytti menestyvän näyttelijän viiltelevän kättään. “Pakko tuntea jotain.” Julkisista joukkopanoista tunnettu Chong ei tuntenut enää mitään.

Ehkä Eveliina Lappalaisen surmaajakaan ei tuntenut enää mitään. Maailma on nykyään täynnä elämyksiä ja niiden hakemista. Meneekö syyllistämiseksi, jos sanoo, että jatkuva elämysten perässä juokseminen turruttaa? Elämysten, kicksien, on oltava kerta kerralta suurempia.

Ja mikä on suurempi elämys kuin naida peräkkäin 251 miehen kanssa? Tai tappaa toinen?

Juri Nummelin

Toimittajalta

Viime vuonna akateemiset tutkinnot saivat media-aikaa. Ensiksi Riitta Nelimarkka väsäsi subjektiivisia tuntojaan heijastelevan taideväikkärin. Syntyi suuri keskustelu väitöskirjojen luonteesta, rakenteesta ja tieteellistä vaatimustasosta. Sitten nousi esiin Vilénin heikko gradu. Yleisönosastoissa vaadittiin tutkielmaa kaikkien nähtäville, että kansa voisi tarkistaa sen tason. Gradut ja väitöskirjat pääsivät lööppeihin, mutta pohdittavaksi jää, oliko kaikki julkisuus hyvästä. Mureniko akateeminen uskottavuus? Vilénin tapaus ainakin osoitti, ettei opiskelijalla ole aina helppoa surkeiden ohjaajien kanssa sählätessä.

Tero Kartastenpä