L niin kuin latteus

Yhdysvaltalaista L-koodia on suitsutettu historian ensimmäisenä lesbosarjana, vaikka sarja oikeasti muistuttaa alkuaikojen Melrose Placea.
L-koodi väittää tyypilliseen hollywoodilaiseen tapaan vähemmistöjen koostuvan pelkästään langanlaihoista ja kuvankauniista nuorista ihmisistä, jotka lakanapainien ohella voivottelevat elämänsä syvemmän sisällön puutetta.

Sarjan naislauma rinnastuu vaivoin hormonejaan hallitsevien teini-ikäisten kaaokseen, mitä tekijäjoukko perustelee rosoisella kaupunkilaisuudella.

L-koodille ennakkoluulottomuutta edustaa raivoisa suuteleminen juottoloiden takahuoneissa ja kiihkeä parittelu pehmustetuissa laiskanlinnoissa.

Falski moraliteetti uskottelee nykyaikaisen avoimuuden ja perustellun tasa-arvoisuuden heijastuvan huikentelevien himosuiden lapsekkaassa lystinpidossa. Sarja tarttuu television ihmissuhdemössön arveluttavimpiin piirteisiin ja istuttaa ne naisvallan paradoksaalisiksi symboleiksi.

L-koodi vetoaa aikuiseen makuun asettamalla henkilöt vastuullisiin tehtäviin ja hyvää harkintaa edellyttäviin asemiin vain vyöryttääkseen mahdotonta patetiaa pahaa pelkäämättömien niskoille.

Sarjan on vaikea myöntää itselleen, ettei asioiden näyttäminen ja niiden tunteellistaminen helpota sivistyneen yleisön urakkaa.

L-koodilla ei tietenkään ole mahdollisuuksia kasvaa kestävämpään suuntaan, joten sarjan pelastukseksi voi vain tarjota mainitun Melrose Placen kaavaa.

Hiomalla ihmiset timantinkoviksi tappajiksi ja laskelmoiviksi huijareiksi L-koodi mukailisi paitsi farssimaisen vertaisensa ylikäynyttä kiihkoa, myös johdonmukaisesti tuottajaportaan loputonta ahneutta.

Rane Aunimo